Nieuportin syntyhistoria sijoittuu viime vuosisadan alkuun vuoteen 1909. Tuolloin ranskalainen lentokonesuunnittelija Gustve Delage loi Gordon Bennetin lentokilpailuja varten pienen keskitasoisen koneen. Kone sai nimekseen Nieuport 2, ja se osoittautui heti mitä onnistuneimmaksi konstruktioksi. Delagen luoma kone oli yksipaikkainen vaijerein tuettu keskitaso, ja varustettu kaksisylinterisellä Darracg 28 moottorilla.

Tästä kehittyneempi versio oli 9-sylinterisellä pyörivällä tähtimoottorilla varustettu puolitoistatasoinen ja kaksipaikkainen Nieuport 10, jossa siipien tuenta oli toteutettu V:n muotoisilla tuilla. Siipituista tulikin tunnusomainen piirre kaikille Nieuport-perheen koneille aina malliin 27 saakka.

Niin Nieuport 10:stä, kuin muista Nieuport -malleista valmistettiin lukuisia eri versioita. Malli 10 AR oli tarkoitettu tiedustelu- ja pommitustehtäviin, jossa kirjainyhdistelmällä AR osoitettiin tähystäjän paikkaa ohjaajaan nähden (esimerkiksi AR = arrie´re - takana). Ohjaaja istui siis edessä, ja tähystäjä kk-ampuja hänen takanaan.

Tästä perustyypistä valmistettiin rintamakäyttöön yksipaikkainen versio 10 c.1., joita käytettiin hävittäjinä. Muunnoksessa tähystämö oli peitetty, ja ylätason päälle asennettu potkurikehän yli ampuva, rumpulippaalla varustettu Lewis -ohjaajakonekivääri. Moottorina koneessa oli ilmajäähdytteinen 80 hv Gnome tai Le Rhone´ 9c pyörivä tähtimoottori. Kone saavutti n.140 kilometrin maksimituntinopeuden.

Suomen Ilmailutarhalla, (Ilmailu- ja sittemmin Ilmavoimiemme edeltäjällä) oli käytössään kolme kaksipaikkaista Nieuport 10 AR- konetta. Näistä kaksi oli saatu 10.4.1918 Antrean Päähkjärvelle perustettuun Lento-osasto 2:n, Pietarista loikanneiden venäläisten lentäjien tuomina, ja yksi sotasaaliiksi punaisilta Tampereen valtauksen yhteydessä Naistenlahden jäältä.
Loikanneet venäläislentäjät asettuivat sittemmin vaimoineen pysyvästi suomeen, ja ottivat suomalaiset nimet. Tästä "loikkauksesta" on säilynyt Erik Ilmarisen (silloisen venäläinen kapteeni Zaicevskyn) kertomus, joka julkaistiin 1919 suurilevikkisessä kotimaisessa aikakausilehdessä:

Punaisesta Pietarista valkoiseen Suomen
Eräänä kirkkaana huhtikuun päivänä 1918 nousi komendantin lentoasemalta neljä lentokonetta moottorien jyskiessä toinen toisensa jälkeen ilmaan. Ensimmäisenä nousseet vartioivat tovereitaan ja vasta silloin kun kaikki neljä olivat ilmassa, lentue lähti kulkemaan luoteeseen. Satunnaiset katselijat kentällä tai kaupungissa saattoivat ajatella, että tämä oli vain tavallista lentoa, jollaista usein tapahtuu kauniin ja hyvän sään vallitessa.

Samaa ajatteli mahdollisesti se mekaanikkomatruusi, joka pani moottorit käyntiin lentäjiä varten, mutta saattoihan olla, että mies aavisti jotakin, vaikka ei sitä ilmaissut. Nähtävästi oli hänellä siihen perusteita. Hän katsoi kauan siihen suuntaan mihin lentäjät kulkivat. Ei kuulunut enää moottorin surinaa, vaan ainoastaan neljä tuskin huomattavaa pistettä muistutti hänelle, että ihmiset olivat jonnekin häipyneet, ja että jotakin oli tekeillä.

Eräällä huvila-alueella Suomen rautatien varrella, kiinnitti moottorien kaukainen surina asukkaiden huomiota, katseet suuntautuivat ylöspäin taivaansiniseen avaruuteen ja ääniä kuului: Lentokone, lentokone. Todellakin näyttäytyi pian vaalealla taivaalla pari lentokonetta. Ne liihottivat paikkakunnan yläpuolella ja kiiltäen auringon valossa näyttivät ne suurilta satulinnuilta. Toiset kaksi siinsivät pieninä pisteinä kaukana ja korkealla. Pian kaikki katosivat Viipurin kaupungin suuntaan, mutta uteliaitten silmät yhä katselivat ja hakivat pisteitä taivaalta. Vaistomaisesti jokainen ajatteli: Minne nuo lentäjät, ja mitä varten lentävät? Lentokoneissa ajaville nä-mä kysymykset olivat sangen selvät. Rohkeasti he, saatuaan itsestään irrotetuksi inhottavan ikeen, kulkivat vapaina määrättyä tarkoitusperää kohti. Antreaan kävi lentäjäin kulku. Valkoisen Suomen taistelu - siinä lentäjäin päämaali! Raskain mielin he olivat heittäneet jäähyväiskatseensa korkeudesta Pietariin päin. Sinne, heidän selkänsä taa, olivat jääneet kaikki: Omaiset, ystävät, kaikki se, mikä heitä sitoi tähän kaupunkiin, joka vielä äsken oli heille rakas, mutta joka nyt heitä tympäisi, sillä olihan siinä heidän synnyinmaansa häviön pesä. Huolimatta katkerasta erosta, oli jokaisella pois lentävällä jotakin hilpeätä sydämellään. Askel oli otettu - suuri askel, joka saattoi aiheuttaa valtavan muutoksen heidän elämässään. Vihdoin ilmestyi näköpiiriin tuo hartaasti odotettu Antrea.

Kokenut silmä korkeuksista keksi heti sopivanlaskupaikan. Toinen toisensa perästä laskeutuivat venäläiset lentokoneet, joita valkoiset soturit tervehtien lähestyivät. Näin olivat ensimmäiset ulkomaalaiset lentäjät saapuneet Valkoiseen Suomeen, rakentaakseen siellä voimakkaan ilmalaivueen. Nuo valkoiset veljet, valkoiset nauhat käsivarressaan, nuo rakkaat - Pohjolan asukkaat - kuinka hyvältä nyt tuntuikaan sydänalassa. Miten vapaasti saattoikaan hengittää!

Erik Ilmarinen (Zaisewsky) Lentokapteeni

Nieuportin kehitystyötä
Nieuport kymmenestä edelleen kehitetyn Nieuport 11 yksipaikkaisen maahävittäjän saapuminen ranskan rintamalaivueisiin vaikutti Nie 10 tehtäviin siten, että se vedettiin taakse, tiedustelu- ja koulutuskäyttöön.
Nieuport 11, lempinimeltään "Bebe", eli poikanen - pienen kokonsa vuoksi - oli alusta lähtien erittäin pidetty ohjaajien keskuudessa. Se oli ketterä ja omasi hyvät lento-ominaisuudet. Saksalaisille Fokker Eindecker -piloteille se aiheutti melkoisen yllätyksen, pystyihän se ensimmäistä kertaa tasapäiseen kamppailuun heidän uusimpia koneitaan vastaan. Monet myöhemmin maineeseen nousseet ympärysvaltojen hävittäjä-ässät saavuttivatkin merkittävän osan voitoistaan juuri Nieuport- 11, sekä siitä edelleen kehitetyillä 16, 17, 21, 23 tai 28- koneilla. Maininnan ansaitsevat mm. nimet: De Rose, Guynemer, Nungesser, Ball, Bishop sekä Boyau.

Kuten mallissa kymmenen, myös Nieuport 11:ssa käytettiin voimalaitteena 80 hv. pyöriväsylinteristä Le Rhoe´ tai Gnome - tähtimoottoria, joka oli paitsi kevyt ja vähän tilaa vievä, omasi myös riittävästi tehoa.

Koska lentomoottoreita oli vaikea saada, ja niiden kehitystyö vei paljon aikaa, päätyivät monet suunnittelijat hyvin samantyyppisiin, voimalaiteratkaisuihin. Näin ollen myös koneet poikkesivat suoritus-arvoiltaan hyvin vähän toisistaan. Oli etsittävä muita keinoja suoritusarvojen parantamiseksi.

Näistä lähtökohdista Nieuport 11 suunniteltiin mahdollisimman pienikokoiseksi. Keveyden lisäksi ratkaisulla saavutettiin myös pieni ilmanvastus ja hyvä ketteryys. Kun koneessa onnistuttiin vielä voittamaan pyöriväsylinterisen tähtimoottori vakavin heikkous - suuret hyrrävoimat, jotka suurikehäistä potkuria käytettäessä pyrkivät kaatamaan koneen, olivat voiton avaimet Gustave Delagen käsissä.

Suurtuotanto alkaa
Nieuport oli eturivin kone lähes kaikissa sotaa käyvissä ympärysvaltojen maissa: ranskassa, englannissa, yhdysvalloissa, venäjällä ja italiassa, jossa Macchin tehtailta valmistettiin peräti 646 erityyppistä Nieuport -konetta. Vuoden 1916 aikana valmistui uusi, tehokkaammalla 110 hv Le Rhone´ moottorilla varustettu Nieuport 16c.

Koneen siipi ei oleellisesti poikennut 11-mallista, mutta rungossa tapahtui muutamia näkyviä muutoksia: moottoripeitteestä tuli aikaisemman alhaalta avoimen sijaan kokonaan peittävä, eturunko pyöristyi ja ohjaajan niskan taakse ilmestyi pääntuki. Aseistusta parannettiin siiven päältä ampuvan, rumpulippaalla varustetun Lewis kk:n lisäksi, nauhasyötöllä varustetulla Vickers -ohjaaja konekiväärillä, joka asennettiin
nokan päälle, ja ampui tahditettuna potkurinkehän läpi. Nieuport 16 saapuessa rintamalaivueisiin vedettiinmalli 11 muihin tehtäviin. Niitä muunnettiin mm. kaksipaikkaisiksi, ja ne saivat nokalleen Clerget 7z- voimalaitteen.

Suomen Ilmailutarha perustetaan
Suomen Ilmavoimat katsotaan tulleen perustetuksi, kun ruotsalaisen kreivi ja vapaaherra Erik von Rosenin lahjoittama Tulin typ D (ranskalaisen Morane Saulnier Parasol -koneen kopio) maaliskuun kuudentena 1918 laskeutui jäälle Vaasan edustalla. Sittemmin kone luovutettiin virallisesti valkoisen armeijan esikunnalle Seinäjoella.

Von Rosen oli maalauttanut tuon lentokoulunsa entisen koulukoneen tasoihin oman henkilökohtaisen onnea tuovan symbolin, ikivanhan intialaisen auringon kehrää kuvaavan sinisen hakaristin, josta sittemmin tuli Suomen Ilmavoimien virallinen kansallisuustunnus. Merkki oli käytössä aina vuoteen 1945, jolloin sen käytöstä luovuttiin. Tunnus esiintyy kuitenkin edelleen monissa yhteyksissä, mm. tasavallan presidentin, sekä Ilmavoimien joukko-osastojen lipuissa.

Sisällissodan päätyttyä keväällä 1918 maahamme alettiin puuhata paremmin organisoitua systemaattista hävittäjäkoulutusta. Ensimmäiset maakoneita varten tarkoitetut koulutuskentät perustettiin Antrean Päähkjärven alun jälkeen Lappeenrantaan, Uttiin ja sittemmin myös Santahaminaan, jossa jo ennestään sijaitsi venäläisten perustama merilentoasema. Tuolloin annettiin myös venäläistenohjaajien toimesta ensimmäiset taitolentonäytökset maassamme. Kuuluisimmaksi Nieuportilla suoritetuksi lentoliikkeeksi lienee jäänyt suurta taitoa vaatinut ns. "Putoava lehti", jossa kone pyörien leijuu lattakierteen partaalla.

Suomen valkoisella armeijalla oli käytössään kaikkiaan kuusi Nieuport -tyyppistä konetta. Osa niistä osallistui myös sotatoimiin Karjalan rintamalla, suorittaen Antreastakäsin tiedustelu ja pommituslentoja punaisten joukkoja vastaan. Kelirikko kuitenkin esti koneiden laajamittaisemman käytön, ja jo huhtikuussa 1918 ne siirrettiin Lappeenrannan kaupungin läheisyydessä sijainneelle vanhalle ratsuväen harjoituskentälle. Meille kulkeutuneet koneet olivat alatyyppejä 10, 17 sekä 23. Ne kaikki olivat venäläisen A/O Duks -tehtaan lisenssillä rakentamia ja ns. sekamalleja. Koneiden osia käytettiin vapaasti ristiin eri tyyppeihin.

Vesikoneista pyöräkoneisiin
Suomen Ilmavoimissa vallitsi 1920 - 1930 -lukujen taitteessa voimakas vesikoneita suosiva ajattelutapa. Tästä oli seurauksena kaluston voimakas yksipuolistuminen. -Ajateltiin, että kun maa on täynnä vesistöjä, löytyy mitä ihanteellisimpia nousu- ja laskeutumispaikkoja mielin määrin. Samalla kuitenkin unohdettiin hitaiden vesikoneiden mahdollisuudet kriisitilanteessa nopeita maakoneita vastaan. Tämähän oli käynyt selväksi jo maailmansotaa käyvän Euroopan rintamilla.

Nieuport -koneiden käyttöikä Suomessa rajoittui vuosiin 1918 - 1925. Tuona aikana kakki koneet joko tuhoutuivat, tai siirrettiin siipikankaat riisuttuina havaintovälineiksi. Viimeisimmät merkinnät Nieuporttien vaiheista ovat vuodelta 1925, jolloin Nieuport 17, 1.D.453. oli vielä rullausharjoituskoneena Santahaminassa.

Nieuporttien lyhyt historia Suomen Ilmavoimissa
Nieuport 23 kehitettiin edelleen malleista 11, 16, 17 ja 21. Siinä oli hieman näitä pitempi siipi ja runko, sekä tehokkaampi 120 hv Le Rhone´ pyöriväsylinterinen tähtimoottori. Venäläisiltä saatiin kaksi tällaista konetta, mutta vain toinen niistä, D.61/18 otettiin käyttöön, sekin vasta vuonna 1920. Kunnostuksen jälkeisellä koelennolla Santahaminassa moottori sammui ja pakkolaskussa tielle koneen tasot sekä telineet murtuivat. Tämän jälkeen konetta ei enää kunnostettu.

Yhden Nieuport 10 AR-koneen kohtalona oli Antreassa lentoonlähdössä tapahtunut moottorihäiriö, jonka seurauksena kone putosi kentän viereen pellolle ja paloi kokonaan. Lentäjät kuitenkin pelastuivat.
Tähän päättyvät Niuport -koneiden jäljet Ilmavoimisamme. Yhtään kappaletta ei säilynyt nykypäiviin. Muutama moottori ja potkuri sentään jäi muistuttamaan tuosta ajasta jolloin koneet olivat vielä puita ja kangasta, mutta miehet silkkaa rautaa.

Siirry kuvagalleriaan tästä

JK.